Jakso elämästäni 1940-1952

Tämän tekstin tarkoitus on kunnioittaa menneiden sukupolvien työtä 100 vuotiaan Suomen itsenäisyyden rakentamisessa, siitä näkökulmasta, miten yksi lapsi ja nuori sen koki. 

Peruuntuneet Olympiakisat 1940

Oli tarkoitus järjestää kesä Olympialaiset Suomessa 1940 ja oli valmistettu jo erilaisia myyntituotteita. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Talvisota alkoi yllättäen 30.9.1939, kaupunkeja pommitettiin, tulevaisuuden suunnitelmat sortuivat ja sotatila jatkui vuoteen 1945.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni tuona aikana. Meillä oli omakotitalo Hämeenlinnassa Poltinahon kasarmeja vastapäätä. Isä oli autokoulun opettaja ja Hämeenlinnan ensimmäisen eli Sarjasen autokoulun osa omistaja. Aloitin kansakoulun Hämeenlinnassa Myllymäen kansakoulussa.

Isä ehti viedä minut kouluun, jota hänkin oli käynyt. Ohessa ensimmäinen luokkakuva Myllymäen kansakoulussa, olen kolmannessa rivissä kolmas vasemmalta, huomioikaa, miltei kaikilla tytöillä on esiliinat.  

Luokkakuva

Sota alkoi kouluni alettua. Isä joutui heti panssarivaunujen korjauspajalle. Panssareita rullasi edes takaisin Parolaan ja takaisin aivan ikkunamme editse, sänky tärisi, nukuin nimittäin ikkunaseinustalla. Korjauspajan myötä isä joutui Äänislinnaan, ei aivan sotatoimialueelle. Siellä hän myös kuoli.

Äitini kanssa kotiovella

Koulussa koin hirmuisen häpeän kun jouduin seisomaan luokan villeimmän pojan kanssa luokan takana, nähtävästi en ollut tehnyt kotitehtäviä. Olin yleensä tunnollinen oppilas, mutta isä oli juuri kuollut sodassa, joten meillä oli äidin kanssa muuta mietittävää. Muistan vielä, minulla oli ylläni sininen äidin ompelema leninki, jossa oli merimiesmallinen kaulus. 10-vuotiaana minäkin tajusin jotenkin tilanteen kauheuden. Tuo sama villi poika pyysi kerran välitunnilla koulun ulkorakennuksen (käymälärakennus) luokse. Katonrajasta roikkui joku johto. Poika sanoi: ”Sinikka, tartu tuohon johtoon!” Minä työtä käskettyä, sain sähköiskun. Selvisin siitä. Kenties tästä johtuen pelkäsin aina poikia. Kuljimme kuitenkin samassa porukassa, tytöt ja pojat.

Meillä oli lankapuhelin ja radio. Puhelin oli vain isän ja äidin käytössä. Jos haluttiin soittaa Hämeenlinnan ulkopuolelle, piti tilata ulkolinja puhelu puhelinkeskuksesta, odotella jonkun aikaa ja sitten vasta sai yhteyden haluamaansa numeroon. Kavereihin pidettiin yhteyttä niin, että mentiin heidän ovensa taakse koputtelemaan. Radiosta kuuntelin Markus-sedän Lastentuntia. Joskus myös keravalainen tätini lausui runoja radiossa, hän ilmoitti aina puhelimella etukäteen. Jouluaattoon kuului poikkeuksetta Frans Emil Sillanpään joulupakina radiosta kuultuna. 

Amerikan kahvia

Sodan alettua elintarvikkeista tuli pulaa ja käyttöön otettiin ostokortit, joiden kupongeilla sai vain määrätyn määrän tuotteita. Osa elintarvikkeista loppui kokonaan, muun muassa kahvi. Eräällä tuttavaperheellä oli Amerikassa sukulaisia ja he lähettivät jossain vaiheessa kahvia peltirasioissa. Lähettivät myös vaatteita mutta 

niissä oli tylliä, rimpsuja ja vaalean punaisia ruusuja, ei oikein lämmittänyt talvipakkasilla, ajatus oli kuitenkin kaunis. Silloin jaettiin tai vaihdeltiin se mitä kullakin oli ja äiti oli onnellisten joukossa ja sai oikeata kahvia. Todennäköisesti hän antoi tuttavaperheelle jotain muuta, ei silloin rahaa liikuteltu muuta kuin kaupassa. Puuttuvia elintarvikkeita korvattiinn korvikkeilla. Esimerkiksi "kahvia" jauhettiin kuvatuista voikukanjuurista.

Naiset pitivät pystyssä kotirintamaa. Huolehtivat siitä, että miehillä oli paikka minne palata kaikkien rajujen kokemusten jälkeen ja fyysisten ja psyykkisten vammojen runtelemina.

Mainitsinkin jo, että asuimme äitini kanssa omakotitalossa Hämeenlinnan Poltinaholla. Aivan lähellä sijaitsi myös hevossairaala ja näin kun rintamalla haavoittuneita hevosia tuotiin hoitoon. Hiekkakuopan yläpuolella, nykyisen HPK:n Ritarihallin kohdalla taas oli koirakoulu ja sielläkin saimme käydä koiriin tutustumassa.

Loma-aikoina olimme miltei aina ulkona. Pelasimme pesäpalloa, yleisurheilimme Kaurialan kentällä ja talvisin oli rusettiluisteluita luistinradalla. Kesällä juoksimme oikopolkua ampumaradan takaa Apparalle, Ahveniston rantaan uimaan. Järvi oli lähteistä muodostunut ja vesi oli kirkasta. Yhdellä rannalla oli pyykkäreiden ranta. He tulivat tänne pesemään omaa ja ”herrasväen” pyykkiä kottikärryineen, pyykkipata porisi koko päivän. Valkoinen pyykki keitettiin lipeävedessä hohtavan valkoiseksi. Vastapäisellä rannalla oli ”Sotilas ranta” eli varuskuntien käytössä. Siellä mekin saatoimme käydä. Kerran meinasin hukkua äkkijyrkässä rannassa, kun en osannut vielä uida. Kaverit auttoivat, kenties juuri tuo mainitsemani villi poika. Mutta ei siitä mitään juttua tullut lehtiin, eikä jaettu hengenpelastusmitalia. Tälle rannalle rakennettiin sitten oikea uimala katsomoineen vuoden 1952 Olympialaisia varten, täällä oli joitakin esikilpailuja.

Mainittakoon, että kotona pyykki pestiin vain muutaman kerran vuodessa. Siihen meni koko päivä, pesimme äidin kanssa alakerran saunassa. Siellä oli muuripata kuuman veden lämmittämistä varten ja siinä myös valkopyykki keitettiin lipeävedessä. Pesty pyykki kuivatettiin naruilla pihalla. Minulla on vielä äidin pyykkinaru ja pyykkipojat. Olen virittänyt narut parin kesämökin metsään tai Keravalla Galleria Allin pihalle ja järjestänyt kudonnaisieni ulkoilmanäyttelyn, pyykkipojilla vain roikkumaan.

Näyttely "Jäähyväiset joutsenille"

Pyykinpesusta vielä sen verran, että valkopyykki, siis lakanat tyynyliinat ja pyyheliinat käytiin mankeloimassa yleisessä, ennalta tilattavassa mankelihuoneessa. Siellä oli mankelitukit, joiden ympärille lakanat ja muut mankeloitavat kiedottiin. Sitten ne asetettiin vuorotellen valtavan ja painavan ”hökötyksen” alle kumpaankin päähän. Sitä en muista, toimiko se sähköllä vai väännettiinkö sitä isolla vauhtipyörällä ja varovainen piti olla sormia ajatellen.

Joinakin kesinä menin äidin enon maatilalle Vihdin Vanjärvelle. Lähdin junalla pyörineni Hyvinkäälle, siellä vaihdoin junaa ja menin Nummelaan. Joskus minut haettiin hevoskyydillä, joskus pyöräilin yksin. Täällä sain ensimmäisen kosketuksen kangaspuihin ja sain nukkua poppanalakanan päällä. Kun kävin siellä hammaslääkärissä, hammaslääkäri polki poraa kuin ompelukonetta konsanaan. Äitikin tuli ”kesälomalle” ompelutarvikkeet mukanaan, ompelija kun oli ammatiltaan. Hän ompeli talon emännälle uusia vaatteita tulevaa vuotta varten ja taisi ommella naapuriinkin. Tämä äidin eno valmisti minulle sitten myöhemmin nykyiset luomapuuni ja lähetti Hämeenlinnaan.

Poltinahontiellä

Omakotitalo oli hyvä paikka asua. Kaikki mahdollinen maa viljeltiin, oli perunamaa, vihannesmaa, marjapensaita ja omenapuita, taisi olla yksi luumupuukin. Tämän lisäksi koululaiset saivat pienen maatilkun viljeltäväksi. Siellä viljelimme perunaa. Omakotitalon kellarissa kaikki sato säilyi talven yli syötävänä. Tämän lisäksi meillä oli pihan nurkassa sikaa varten rakennettu pieni sikolätti. Tämä kotieläimenpito oli luvanvaraista ja teurastuksen jälkeen piti luovuttaa jotain yleiseen käyttöön. Keväällä vielä lumen ollessa maassa haettiin pieni porsas. Se asusti keittiön nurkassa laatikossa. Sitä hellittiin ja kylvetettiin saunassa. Kevään tultua se siirrettiin omaan majaansa ja sitä alettiin lihottaa syksyä varten. Minä hain meijeriltä maitotonkkien pesuvettä siallemme (Matleenalle) lisäravinnoksi. Sitten syksyllä lemmikki teurastettiin alakertamme saunassa, muistan vieläkin sen kiljunnan. Mutta tästä seurasi hieno ajanjakso.

Kun sika oli teurastettu, siitä käytettiin kaikki. Kinkut laitettiin suolaveteen odottamaan joulua. Lihasta tehtiin karjalanpaistia, jauhelihaa omalla myllyllä, kotletteja ja kaikkea mahdollista. Verestä tehtiin palttua ja verimakkaraa, näihin sekoitettiin rapeaksi paistettua silavaa. Suolet siis käsiteltiin käyttökelpoisiksi kalttaamalla eli yksi kerros suolesta irrotettiin, tätä tein metrikaupalla. Verimakkaran lisäksi äiti teki herkullista perunamakkaraa. Meillä oli leivinuuni keittiössämme, tämä helpotti isojen ruokaerien kypsentämistä. Sian vatsanahasta tehtiin "pressylttyä", sorkista keitettiin hernekeittoa, päästä tehtiin siansylttyä ja korvista, saparosta ja muusta ylijäämästä keitettiin saippuaa alakerran saunan muuripadassa. Kun kaikki tämä oli tehty, ympäristön naiset tulivat meille syysjuhlaan ja kukin toi lisätarjottavaa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Äidiltäni opin sodan aikana tekemään sisukkaasti raskastakin työtä, miten nyt 10-13 -vuotias jaksoi. Opin myös yhteishenkeä,

suvaitsevaisuutta, säästäväisyyttä eli sen, että mitään ei heitetty pois, ei ruokaa, ei vaatteita. Yläkerrassamme asui karjalaisperhe.

Heidän luonaan sain ensimmäistä kertaa syödä karjalapiirakoita.

Äitini oli ompelija ja hankki elantomme tällä työllä. Ennen sotaa oli paljon ”kotirouvia” ja näissä perheissä vain mies oli työssä ja ansaitsi perheen elannon. Kun miehet lähtivät sotaan, työntekijöitä tarvittiin, naiset astuivat tilalle. Hämeenlinnassa oli monia tehtaita. Tuttavaperheistämme oli esimerkiksi kenkätehtaalla, Mensan lihasäilyketehtaalla ja Valtion pukimossa (virallista nimeä en muista) monia naisia. Viimeksi mainitussa valmistettiin asepukuja armeijalle, mantteleita, kesäpuseroita ja kai diagonaalikankaisia pussihousujakin. Täällä työskentelevä rouva toi minulle 

manttelikankaiden tilkkuja. Valmistin niistä ”rukkasia” eli lapasien korvikkeita ja kirjailin päällisosan punaisella villalangalla. Tämä oli todennäköisesti talkootyötä. Meillä lapsilla oli ”Nuorten Talkootyökirja”, jonne merkitsimme talkootyömme ja saimme muurahaismerkkejä. Minulla on jäljellä oikein ”Muurahais-rintamerkki”. Viimeinen Talkootyökirja oli käytössä vielä 1945. 

Muurahaismerkki

Naisia oli ammustehtaissa ja monissa raskaissakin töissä. Oli Lotta Svärd ja pikku-lotat, ”Sisar hento valkoinen” kenttäsairaaloissa, ”Vihreät sisaret” sotilaskodeissa ja maatalojen emännät pitivät pystyssä maatiloja.

Sota aikana oli pulaa paitsi ruoasta myös jalkineista. Talvea varten valmistimme tallukoita, kankaisia jalkineita ja sisätossuja. Todennäköisesti vanhat ulsterit ja palttoot saivat uuden olomuodon ja kenties nuo mantteleiden tilkutkin. Huopatossuja eli huopa saapikkaita taisi saada koska minulla oli sellaiset.

Tallukkaohjeita

Naapurien naiset lähtivät syksyisin, jopa talvisinkin aina sunnuntaina, ainoana vapaapäivänään mottimetsään pokasahoineen ja puuvartisine kirveineen. 

Mottimetsään menossa

Kaikilla kynnelle kykenevillä oli työvelvollisuus. Me lapset menimme mukaan. Kaupungin häkäpönttökuorma-auto odotti lähtijöitä torilla ja kuljetti meidät valtion tai kaupungin metsään. Piti varoa, ettei istunut liian lähellä tulikuumaa häkäpönttöä, siellä nimittäin poltettiin puuta. Naiset kaatoivat ja pätkivät kaadetut rungot pokasahoillaan metrin pölleiksi. Niistä pinottiin motti eli metri kertaa metri kertaa metri pino pystyssä olevien tukirankojen varaan. Paksuimmat pöllit halkaistiin kirveellä. Me lapset keräsimme karsitut oksat kasoiksi. Joku kaupungin viranhaltija oli metsässä mukana ja hän kirjasi ylös montako mottia kukin oli 

tehnyt. Kaikki halot menivät yhteiskunnan käyttöön, ei omaan käyttöön. Tästäkin sai rintamerkin. Mainittakoon, että äitini oli Hämeenlinnan mottimestari, oli tehnyt 80 mottia eli kuutiota halkoja, sai erityisen rintamerkin.

Oili Hyyppä ja Aino Ollila

Tyyne Salminen ja Jenny Sarjanen

Työvelvollisuustöstä jaettiin rintamerkkejä. Esimerkiksi metsätöistä annettiin kuvainnollinen rauta-, hopea- tai kultakirves sen mukaan montako motttia oli halkoja tehnyt. Muitakin merkkejä oli.

Rintamerkkejä

Sienisatoa

Samalla tavalla käytiin yhdessä isolla joukolla marjastamassa ja sienestämässä, myös pihlajanmarjat kerättiin. Tämä oli sitä yhteishenkeä, jonka vuoksi se oli parasta aikaa elämässäni. Jokainen teki sitä mitä parhaiten osasi. Kesäisin käytiin maatalojen pelloilla tekemässä heinää ja korjaamassa viljasatoa. Ja taas saatiin rintamerkki, Ei näistä töistä mitään palkkaa saanut eikä sitä odotettukaan.

Äitini palkintokirja työvelvollisuudesta

Maaottelumarssi 1941 oli kävelykilpailu, joka käytiin Suomen ja Ruotsin välillä 4.–25. toukokuuta 1941. Maaottelumarssin sääntöjen mukaan voittaja olisi maa, jossa kirjattaisiin enemmän suorituksia. Suoritukset painotettaisiin maiden väkilukujen suhteessa siten, että yhden suomalaisen suoritus vastasi kahden ruotsalaisen suoritusta. Marssijoiksi kelpuutettiin kaikki vuonna 1931 ja sitä ennen syntyneet kansalaiset. Naisten ja 1928–1931 syntyneitten lasten piti kävellä 10 km alle tunnin ja 40 minuutin ja miesten 15 km alle kahden tunnin 20 minuutin ajassa. Juosta ei saanut, ja sama henkilö sai marssia vain kerran.

Maaottelumarssin järjestelyihin osallistui järjestöjä hyvin laajasti. Mukana olivat muun muassa Suomen Urheiluliitto, Suomen Työväen Urheiluliitto, Puolustusvoimat, suojeluskuntajärjestö, Suomen latu, Puolustusvoimat, Lotta Svärd -järjestö. Järjestelytoimikunnan puheenjohtajana toimi Urho Kekkonen, silloinen Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja.

Marssin nimekkäitä suorittajia olivat muun muassa Tahko Pihkala, Tauno Palo, A. I. Virtanen ja Paavo Nurmi. Myös presidentti Risto Ryti marssi tummassa puvussaan. Dallapé-orkesteri marssi viihdesäveliä soittaen. Naisia marssijoista oli yli puolet, ja Inarin kunnassa marssi peräti 65 % asukkaista.

Marssiin osallistuva sai muistoksi suorituksestaan marssikortin, johon merkittiin henkilötietojen lisäksi suorituspäivä ja tulos. Osanottajan täyttämistä kahdesta kortista toinen jäi toimitsijoille.

Korttiin merkittiin myös marssimerkin lunastaminen. Merkki oli pronssinen rintamerkki. Se maksoi viisi markkaa ja sen oli suunnitellut Tapio Wirkkala. Rintamerkki oli hänen ensimmäisiä töitään.

Kilpailun tulosten laskenta kesti lähes kuukauden. Tulos julkistettiin 20. kesäkuuta. Suomessa suorituksia kirjattiin 1 507 111 ja Ruotsissa 943 952, joten Suomi voitti tuon

kamppailun ylivoimaisesti ilman väestöpainotuksiakin. Suomi sai Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n lahjoittaman voittopalkinnon. 

Tämä teksti on kopioitu Wikipediasta, paitsi rintamerkin kuva on minulta.

Keskikoulua kävin Hämeenlinnan Tyttölyseossa viisi vuotta. Pidin erityisesti matematiikasta, algebrasta ja geometriasta. Meillä oli iki-ihana matematiikan opettaja, Martti Kaikkonen.  Oppikoulussa oli lukukausimaksut, kansakoulu oli ilmainen.  Sota-aikana saimme Ruotsista lähetettyä ruoka-apua. Kävimme syömässä Palokunnantalolla ja ihmettelimme, miksi kaikki ruoka oli vähän makeata. Muuttama kolutoverini lähti "sotalapseksi" Ruotsiin. Minäkin olisin halunnut lähteä, mutta koska olin ainoa lapsi, en päässyt. Keskikoulun jälkeen siirryin lukioon mutta kävin vain 2 kuukautta.

Leikin tyttökavereitteni kanssa paperinukeilla, joita piirsimme itse ja suunnittelimme niille myös vaatteet. Kirjoittelimme ”värssyjä” toistemme Muistokirjoihin, opettajatkin kirjoittivat ja vaihtelimme kiiltokuvia, joita liimattiin ”värssyjen” liitteeksi. Teini-iässä kävimme iltaisin kävelyllä ”Reskalla” eli edestakaisin Raatihuoneenkatua. Se oli nuorison kohtauspaikka. Tämän kadun varrella oli myös kaksi elokuvateatteri, ”Satulinna” ja ”Hämeen Kino”, torin laidassa oli ”Hälläpyörä”. Näissä kävimme katsomassa amerikkalaisia ”nyyhkyleffoja” ja Suomi Filmejä. Lyseon pojat järjestivät tansseja. Kerran tyttökaverini saivat minut houkuteltua mukaan. Seisoimme tanssilattian reunalla. Sitten näin, että joku poika aikoi hakea minua, juoksin äkiä ulos ja kotiin. Liekö sähköisku kokemus vaikuttanut tämän kauhun.

Näin elämäni kulki sota-ajan varjossa. Kuntoilu hoitui työtä tekemällä. Suoritin uimamaisterin ”tutkinnon” ja olin urheiluseura Tarmon (nykyinen HPK) kaunoluisteluryhmässä. Nykyisin tämä on taitoluistelua. Seurasin Tarmon jääkiekkojoukkueen otteluita ”Kuivansillan” avokaukalon laidalla. Hämeenlinnan Tarmo oli yksi Suomen parhaita jääkiekkoseuroja 1940- ja 1950-luvulla. Siellä pelasi silloinen jääkiekko tähti, Eero Kuisma, lempinimeltään Salama. Hänen sisarensa taas oli voitokas kaunoluistelija. Pyöräily oli jokapäiväistä. Saatoin pyöräillä luokkatoverini luokse Renkoon, 15 km edes takaisin. Tähän liittyy hauska tarina. Hämeenlinnasta Renkoon oli viivasuora maantie, paitsi yhdessä kohdassa oli pieni mutka. Kerrottiin, että tiemestari oli piirtänyt tielinjan viivasuoraksi viivottimella, mutta sormi oli ollut vähän viivottimen reuna yli ja näin tiehen tuli ”Tiemestarin mutka”. Totta vai tarua, ken tietää?

Hämeenlinnaa ei paljon pommitettu. Hätilän metsään putosi kerran jokunen pommi, taisi joku kuollakin koska olivat menneet sinne turvaan. Hälytyksiä kyllä oli. Joku sanoi, että Hämeenlinnaa on vaikea pommittaa koska se on harjujen ympäröimä, on Hattelmalan harju, Ahveniston harju ja taitaa olla Salpausselänkin harjun jatkekin. Pommisuojaan menimme Sarjasen autokoulurakennuksen keskuslämmityskomeroon keskelle taloa. Taisi olla ainoita taloja, jossa oli keskuslämmitys. Muut talot lämmitettiin puilla. Kirkkaina kirpeinä 40 miinusasteen päivinä savu nousi viivasuorana ylös ja saatoimme nähdä korkealla vihollisen pommikoneita. Riihimäkeä pommitettiin usein koska se oli rautateiden risteysasema. Pimeinä iltoina näimme eteläisessä horisontissa punaisen loimotuksen, tulipalot heijastuivat syvään sineen. Poltinaholla oli myös yleinen pommisuoja. Se oli rakennettu hiekkakuopan rinteeseen, kävin siellä kai kerran. Lopulta se sortui itsestään. Voi kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos todella pommi olisi pudonnut lähistölle. Ikkunat täytyi pimeinä iltoina peittää pimennysverhoilla, mustalla paperirullaverholla, valoa ei saanut näkyä ulospäin. Jotkut liimasivat ikkunoihin muutaman ikkunaliimapaperin ristiin rastiin pommitusten varalta. Silloin ikkunan sirpaleet eivät lentelisi niin laajalle.

Sodan päätyttyä, kesti vielä kauan, ennen kuin miehet olivat ottaneet naisten paikat täysipainoisesti työelämässä. Jotkut kävivät vielä sotaansa öisin vaimonsa vieressä, pelko oli läsnä molemmin puolin. Rintamamiestaloja rakennettiin talkoilla. Luovutetuilta alueilta muuttaneet tilalliset saivat maaplänttejä ja alkoivat muokata omaa tilaa vähän samaan malliin kuin Jussi Väinö Linnan kirjassa ”Täällä Pohjantähden alla”.

Teini-ikäisinä monet luokkatoverini menivät kesäisin ruotsinkielisiin perheisiin jonkinlaisiksi ”aputytöiksi”, oppisivat samalla ruotsia. Minäkin ajattelin ja hain jonnekin, mutta sitten päädyin hallitusneuvos Koskimiehen huvilalle Karjalohjalle. Hallitusneuvos jäi töihin Helsinkiin ja rouva ja 2 tytärtä menivät huvilalle. Hoidin kotiaskareita ja tein ruokaa, ruotsinkielen lisäoppi jäi. Rouvalla oli ihana ruusutarha ja itsekin olin kotona tehnyt pihatöitä. Rouva kertoi, että asumattomiksi jääneet muurahaispesät olisivat arvokas lisä ruusupenkkeihin. Niinpä etsin niitä metsästä ja kärräsin kottikärryillä rouvan ruusuille. Koskimiesten huvilaa vastapäätä oli Edwin Linkomiehen huvila. Hän oli Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professori, rehtori ja kansleri sekä suomalainen poliitikko ja pääministeri.  Hän kävi perheineen vierailuilla ja minä tarjoilin. En kyllä lainkaan muista, mitä puuhellalla valmistin ja mitä tarjoilin. Enkä varmaan edes tajunnut mikä kunnia kohdalleni oli osunut.

Sota-ajan Sinikka

Siis aloitettuani lukion, parin kuukauden kuluttua luin Hämeen Sanomista että Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopistossa alkaa muutaman kuukauden kudontakurssi, kirjat nurkkaan ja sinne äidin ja opettajien vastustuksesta huolimatta. Opin kankaankudonnan ensi alkeet. Äitini osti minulle nykyiset kangaspuuni ja opettelin kotona yksikseni. Syksyllä 1951 pääsin ”Hoffin” yksivuotiseen kotiteollisuuskouluun, sain mahtavan opin ja elämän mittaiset viisi ystävää. Liotimme pellavia Vanajaveden rannassa, loukutimme, lihtasimme ja kehräsimme. Samoin karstasimme villoja ja kehräsimme. Opetin äitinikin sitten kutomaan ja langat ostimme Wetterhoffin lankamyymälästä. Tässä vaiheessa hain Porin sairaanhoitaja-terveyssisarkouluun ja minut hyväksyttiin.

Uimaopettaja

Kesän 1952 asuin Helsingissä tuttavien luona. Olin uimaopettajana Pikkukoskella. Joka päivä ajoin polkupyörällä Kalliosta Oulunkylään ikimuistoista reittiä Käpylässä sijaitsevan olympiakylän halki. Se oli merkittävä kesä suomalaisille, Olympialaiset Suomessa. Edelliset piti olla vuonna 1940 mutta ne peruuntuivat sodan takia. Nyt kävin katsomassa jonkun jalkapallo-ottelun, ja nyrkkeilyä. Tänä kesänä osallistuin myös muutamiin uimakilpailuihin, mm. Mustikkamaan ympäriuintiin.

Ammattiopinnot Porissa

Syksyllä 1952 aloitin opiskelun Porin sairaanhoitaja-terveyssisarkoulussa, siis muutin pois kotoa. Juhlavana opiskelupaikkana oli upea Juneliuksen palatsi. Asuimme yksityisperheissä pari kolme tyttöä tai paremminkin nuorta naista yhdessä. Palatsissa oli teoriatunnit ja pikkuoppilaiden käytännön harjoitukset. Oli myös aamuiset työvuorot aina muutamalle oppilaalle ja jouduimme huolehtimaan opetustilamme siivouksesta aina portaikkoa myöten. Opettajat tarkistivat ovenpäällisiä pyyhkäisemällä, olimmeko huomanneet poistaa mahdolliset pölyt sieltä. Kun aloitimme opiskelun, meillä piti olla vielä vuonna 1952 mukana sodan aikainen yleisostokortti ja saimme määrätyn määrän kahvia, sokeria ja voita kuukaudessa. Kahvi haettiin Porin kirkkoa vastapäätä olevasta Pauligin myymälästä.

Nämä 13 vuotta olivat merkittävä jakso elämässäni. Jokunen vuosi sitten, istuimme ystäväni keittiön pöydän ääressä hämärtyvässä illassa. Saman pöydän ääressä olemme usein pohtineet elämän peruskysymyksiä. Ystäväni kysyi minulta, mikä on ollut elämäni parasta aikaa. Hetken mietittyäni, vastasin, sota-aika. Ystäväni sanoi, että näin on sanonut moni muukin. Silloinhan raha ei ohjaillut ihmisten ajatusmaailmaa eikä käyttäytymistä. Tehtiin sitä mitä oma järki ohjasi oikeaksi ja selvittiin hengissä. Tätä samaa mieltä olen edelleen sota-ajasta. Ja tässä jaksossa on myös suomalaisuuteni ja kädentaitojeni juuret.

Our Pink House on vain kaunis muisto

Ison talon varjossa

20.12.2016 Keravan Our Pink House riisuttiin pinkistä virkkausverhoilustaan. Kullakin virkkaajalla oli mahdollisuus saada oma virkkausneliönsä. Oli haikeat tunnelmat, mutta kaunis muisto elää. Tämä projekti loi Keravalle yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen henkeä ja syntyi uusia ystävyyssuhteita. 

Tästä se alkaa

Haikeutta

Apuvoimia nostureineen

Oli kolea sää mutta eteisessä oli tarjolla läminta glögiä.

Glögitarjoilu viluisille

Oman neliöni pingotin olohuoneeni ikkunaan tuomaan joulua ja muistuttamaan, että mikäään ei kuole vaan muuttaa muotoaan ja elää muistoissamme.

Oma jouluikkunani

Näiden muisojen myötä kaiklle
       Hyvää Joulua!
       God Jul!
       Merry Christmas!
       Bon Noel!

Television tekemä video allaolevassa osoitteessa, toivottavasti näkyy.

http://www.katsomo.fi/#!/jakso/706663

Suomi 100 Kotirintama

                          Kotirintama matto

                          Sota syttyi,
                          rauha järkkyi,
                          miehet lähti,
                          naiset jäi.
                          Syntyi kotirintama. 

                          Ilman naisten panostusta
                          sota ois’ loppunut lyhyeen,
                          itsenäisyys menetetty,
                          Suomi ei olisi enää Suomi.

                          Naiset ottivat miesten paikat
                          tehtaissa ja maatiloilla
                          hoitivat lapset, vanhuksetkin
                          ja yleisen työvelvollisuuden.

                          Valmistivat ammuksia,
                          vaatettivat armeijan,
                          ruokatalouskin hoitui,
                          kotilieden lämpö säilyi.

                          Ainoana vapaapäivänä
                          mentiin metsään, pelloille
                          vanhukset hoitivat pienet lapset
                          isommat mukana kirmasi
                          oli hauskaa yhdessäoloa
                          vaikka hiki virtasi.

                          Suuri kiitos ja kunnia
                          kaikille sota-ajan naisille
                          on kudottu perinnemattoon,
                          joka kertoo monta tarinaa,

                          eivät saisi jäädä unholaan.

                          Suomi 100 Verkoyhteisö Kutominen

PS. Matossa pienet punaiset neliöt kuvaavat Riihimäen pommituksia, Riihimäki oli rautateiden risteysasema, siksi merkittävä kohde. Hämeenlinnassa näimme tulipalojen punaisen loimotuksen heijastuvan ilta- ja yötaivaan syvään sineen.

Our Pink House 9.11.2016

Aluksi sydämellinen kiitos blogini sivuilla käyneille. Tänään 7000 näyttökertaa. 

Keravalle tuli talvi ja sen myötä Our Pink House on saanut lumipeitteen.

9.11.2016

Taideseura KuumArtin Galleria Allissa Keravalla on Taidemyyntinäyttely 8.-20.11.2016. Myynnissä on Taideseuran jäsenten töitä, esimerkiksi pari mattoa ja poppanatyyny, jotka liittyvät blogin aihepiiriin "Sukkulat suihkii".

Tauluja ja keramiikkaa

Tauluja

Mosaiikkia

Keramiikkaa

Keramiikka ja upea vanha tulisija

Postikortteja ja akvarelleja

Keramiikkaa ja pinkkiä virkkausta

2 mattoa ja poppanatyyny

Illalla tämä näkymä ulospäin

Suomi 100 räsymatto

Suo, Jussi ja kuokka

ja harmaata kangasta kutova eukko

siinä Suomen historian juuret.

Täällä Pohjantähden alla.

  

Kun savupirtti sai ikkunat

ja tulisija hormit

torppari kangaspuut eukolleen loi

joka harmaan kankaan sukkuloi.

  

Torppari suosta pellon raivas’

tehtyään talollisen työt

sama oli torpparin emännän

kuu oli heille aurinko.

  

Pellot kasvoi viljaa, pellavaa

karja antoi ruokaa, villaa

oravannahoilla kauppaa käytiin

ja torpparikin pirttinsä omaksi sai.

  

Suomessa oli myös sota-ajat

mustaa, valkoista, punaista

itsenäisyys voitettiin kaksi kertaa

viimesodankin kauhuista selvittiin.

  

Yhdessä tehtiin, uurastettiin

rintamamiestalot rakennettiin

olympialaisetkin Suomeen saatiin

Nyt kun Suomi 100 vuotta täyttää

tulisi muistaa erästä ryhmää

se on kotirintaman naiset

jotka hoitivat miesten työt,

kodin, lapset ja vanhukset

sekä yleisen työvelvollisuuden.

Oli miehillä paikka minne palata

fyysisine, psyykkisine vaivoineen.

Ei muuta tarvita kuin maininta

juhlavuoden puheissa.

Naisten työ jää näkymättömäksi

ja usein unohdetaan vieläkin

Täällä Pohjantähden alla.

            Sinikka Salminen

Kerava                 

             Suomi 100 
             Verkkoyhteisö Kutominen